Irja Alho ja Riitta Korhonen käsittelevät Kielioppia kouluun - Deskriptiivisen ja pedagogisen kieliopin rajoja koettelemassa -artikkelissaan (2007) yliopiston suomen kielen tutkimuksen ja käytännön opettajan työtä tekevien suhdetta.Opettajat eivät koe tieteellisen kieliopin olevan käyttökelpoista käytännön opetustyössä, eivätkä tutkijat ole kovinkaan kiinnostuneet opettajien työstä.
Kielioppiin käytettävä opetuksen määrä on laskenut, koska suomen kielen ja äidinkielen sisältöihin on tullut paljon uutta. Opetettavan kielioppiaineksen määrä on sen sijaan pysynyt samana. Alho ja Korhonen kuvaavat kieliopin opettamisen olleen melko staattisessa tilassa ja moni oppilas ja opiskelija joutuu yhä tankkamaan samoja kieliopillisia käsiteluetteloita, vaikka tällainen opetus- ja opiskelutapa on saanut pitkään huutia. Kieliopin opettamisen uudistukseen he toivoisivat tieteellistä otetta. Kielitieteessä kieliopilla tarkoitetaan kielenpuhujan kielitajua ja sen analyysiä, kun taas arkiajattelussa kielioppi on koulukieliopin sääntöjä.
Artikelissa esitetään, että kieliopin opetuksen tarkoituksena tulisi olla saada oppilas ymmärtämään, ettei kielioppia voi ikinä kuvata tyhjentävästi. Sääntöjä korostavasta kieliopin opetuksesta tulisi siirtyä siihen, että oppilaat havannoisivat omaa kieltään ja sen lainalaisuuksia eli siis deskriptiivisempään suuntaan. Kirjoittajat myös pohtivat, miten Iso suomen kielioppi (2004) voisi tuoda kieliopin opetukseen deskriptiivisempää otetta ja kielen monipuolisuuden hahmottamista. Kuitenkaan kieliopin olennaisten peruskäsitteiden käsittelystä ei ole tarkoituksenmukaista luopua, sillä niitä tarvitaan. Niillä on myös sijansa yliopisto-opiskelussa, sillä ei kielen rakenteen opiskelua on hankala aloittaa tuoreimmista tutkimuksista.
Peruskäsitteiden ei kuitenkaan tulisi olla vain ulkoa opeteltavia listoja, vaan Alho ja Korhosen mukaan toinen ISK:n mahdollisuus on kielen monipuolisuuden hahmottamisen lisäksi kaksisuuntainen ote. Muotoa ja merkitystä ei tulisi liiaksi irroittaa toisistaan, vaan tarkastella niitä yhdessä.
maanantai 5. joulukuuta 2011
perjantai 2. joulukuuta 2011
Kotuksesta
En päässyt Kotus-vierailulle, joten tässä korvaava tehtävä.
Kotuksen eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivut löytyvät osoitteesta kotus.fi. Klikattuani nettisivut auki on ensimmäinen havaintoni tiedon ja palveluiden määrä. Yläpalkista löytyy kielenhuoltoa, nimistöä, nykykieltä, historiaa, murteita ja julkaisuja. Sivupalkista silmiin osuu neuvontapuhelimet, koulutuspalvelut, verkkokauppa, kirjasto ja blogi. Sivuja pystyy myös käyttämään ruotsiksi, saameksi, romaniaksi, viittomakielellä ja englanniksi.
Ylälaidassa löytyy kielivaihtoehtojen lisäksi siis keskeisimmät Kotuksen tiedot ja palvelut. Sivustojen keskiosasta löytää uutisia ja ajankohtaisia asioita, kuten juuri julkisuudessa ollut sukunimien taivuttaminen. Vasemmalta löytää myös tiivistyksen Kotuksen tehtävistä ja tarkoituksesta:
"Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus on valtakunnallinen kielen asiantuntija- ja tutkimuslaitos. Kotus tutkii suomea, ruotsia, saamelaiskieliä, romanikieltä sekä viittomakieltä.
Toimintaan kuuluu kielen- ja nimistönhuolto, sanakirjojen teko ja tutkimushankkeita. Kotuksessa on laaja kirjasto sekä kielitieteellisiä aineistoja ja arkistoja."
Kotuksen sivuilta löytyy myös blogeja. Blogeissa kielen ammattilaiset pohtivat ajankohtaisia asioita ilmiöitä kielen saralta. Esimerkiksi Olli Löytty pohtii blogimerkinnässään vertausten kotouttamista. Blogeissa otetaan kantaa mm. Pekkarisen, Stubin ja Hakkaraisen möläytyksiin ja pohditaan sitä, mitä kaikkea voikaan harrastaa (siis kieliopin näkökulmasta).
Kotus ei keskity pelkästään kielenhuoltoon, oikeakielisyyteen ja kirjakieleen, vaan tutkii ja esittelee myös murteita. Tässäkään ei tyydytä vaatimattomaan yleiskatsaukseen, vaan edustettuna on suomen murteiden lisäksi suomenruotsin murteet ja suomen sukukielten murteet. Murteista löytyy sekä yleistietoa että yksityiskohtaisia ääninäytteitä. Löytyy myös linkkejä esimerkiksi INTERNETIX-sivuille, jossa esitellään murteita tarkemmin.
Kotus tekee sanakirjoja sekä murteista että yleiskielestä ja muista Suomessa käytettävistä kielistä (viittomakieli, ruotsi, eräitäsukukieliä, romani). Sanakirjoissa voidaan selittää sanojen alkuperää tai merkitystä. Vanhan kirjasuomen sanoja on myös selvitetty.
Vaikka Kotuksella on laajat palvelut ja tehtävät, ollaan sen tehtäviä osittain siirtämässä yliopistolle. (kuten muistiosta käy ilmi) Esimerkiksi murresanastoon ja vanhan kirjakielen sanastoon ei enää tehdä uusia osia.
Kielitoimiston tehtäviä sen sijaan jatketaan varmasti tulevaisuudessakin. Kielitoimisto eli virallisesti Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielenhuolto-osasto vastuulla on suomen kielen huolto. Se tarjoaa kansalaisille neuvontapalveluja puhelimitse ja järjestää kursseja. Lisäksi se toteuttaa tutkimus- ja kielenhuoltoprojekteja kuten Säädöstekstien muodostuminen -hanke, jossa tutkittiin säädöstekstien ymmärrettävyyttä ja muodostumista.
Kotuksen sivuilla on myös lyhenne-, pilkku-, sana-, sekä slangitestit. Pärjäsin lyhennetestissä todella heikosti ja sain vain 5/12 pistettä. Pilkkutesti meni taas hyvin ja sain täydet pisteet. Testit ovat siis melko hankalia, eivätkä kovin hyvin sovellu perusopetuksen käyttöön.
Kotuksen sivuilta löytyy myös sukunimien taivutusohjeita, joista on viime aikoina ollut puhetta. Pääsääntönä on, että sukunimet taipuvat kuten vastaavat yleiskielen sanat. Esimerkiksi Rove taipuu seuraavasti:
Kielipolitiikka tarkoittaa kielten suhdetta yhteiskuntaan. Esimerkiksi lait ja asetukset liittyen oikeuteen käyttää omaa äidinkieltään on kielipolitiikkaa. Edellä mainittu liittyy kielen statukseen. Korpukseen kuuluu sen sijaan kielen sisäisiin asioihin liittyviä asioita, kuten tietyn sanan vakiinnuttaminen yleiskieleen. Kotuksen kielipoliittiseen toimintaan liittyy sekä statukseen että korpukseen liittyviä kysymyksiä.
Yritin myös löytää kielitoimiston sähköisiä sanoja, mutta en niitä muutaman minuutinkaan jälkeen kotuksen sivulta löytänyt. Joten viimeiseen kysymykseen en löytänyt vastausta.
Kotuksen eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivut löytyvät osoitteesta kotus.fi. Klikattuani nettisivut auki on ensimmäinen havaintoni tiedon ja palveluiden määrä. Yläpalkista löytyy kielenhuoltoa, nimistöä, nykykieltä, historiaa, murteita ja julkaisuja. Sivupalkista silmiin osuu neuvontapuhelimet, koulutuspalvelut, verkkokauppa, kirjasto ja blogi. Sivuja pystyy myös käyttämään ruotsiksi, saameksi, romaniaksi, viittomakielellä ja englanniksi.
Ylälaidassa löytyy kielivaihtoehtojen lisäksi siis keskeisimmät Kotuksen tiedot ja palvelut. Sivustojen keskiosasta löytää uutisia ja ajankohtaisia asioita, kuten juuri julkisuudessa ollut sukunimien taivuttaminen. Vasemmalta löytää myös tiivistyksen Kotuksen tehtävistä ja tarkoituksesta:
"Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus on valtakunnallinen kielen asiantuntija- ja tutkimuslaitos. Kotus tutkii suomea, ruotsia, saamelaiskieliä, romanikieltä sekä viittomakieltä.
Toimintaan kuuluu kielen- ja nimistönhuolto, sanakirjojen teko ja tutkimushankkeita. Kotuksessa on laaja kirjasto sekä kielitieteellisiä aineistoja ja arkistoja."
Kotuksen sivuilta löytyy myös blogeja. Blogeissa kielen ammattilaiset pohtivat ajankohtaisia asioita ilmiöitä kielen saralta. Esimerkiksi Olli Löytty pohtii blogimerkinnässään vertausten kotouttamista. Blogeissa otetaan kantaa mm. Pekkarisen, Stubin ja Hakkaraisen möläytyksiin ja pohditaan sitä, mitä kaikkea voikaan harrastaa (siis kieliopin näkökulmasta).
Kotus ei keskity pelkästään kielenhuoltoon, oikeakielisyyteen ja kirjakieleen, vaan tutkii ja esittelee myös murteita. Tässäkään ei tyydytä vaatimattomaan yleiskatsaukseen, vaan edustettuna on suomen murteiden lisäksi suomenruotsin murteet ja suomen sukukielten murteet. Murteista löytyy sekä yleistietoa että yksityiskohtaisia ääninäytteitä. Löytyy myös linkkejä esimerkiksi INTERNETIX-sivuille, jossa esitellään murteita tarkemmin.
Kotus tekee sanakirjoja sekä murteista että yleiskielestä ja muista Suomessa käytettävistä kielistä (viittomakieli, ruotsi, eräitäsukukieliä, romani). Sanakirjoissa voidaan selittää sanojen alkuperää tai merkitystä. Vanhan kirjasuomen sanoja on myös selvitetty.
Vaikka Kotuksella on laajat palvelut ja tehtävät, ollaan sen tehtäviä osittain siirtämässä yliopistolle. (kuten muistiosta käy ilmi) Esimerkiksi murresanastoon ja vanhan kirjakielen sanastoon ei enää tehdä uusia osia.
Kielitoimiston tehtäviä sen sijaan jatketaan varmasti tulevaisuudessakin. Kielitoimisto eli virallisesti Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielenhuolto-osasto vastuulla on suomen kielen huolto. Se tarjoaa kansalaisille neuvontapalveluja puhelimitse ja järjestää kursseja. Lisäksi se toteuttaa tutkimus- ja kielenhuoltoprojekteja kuten Säädöstekstien muodostuminen -hanke, jossa tutkittiin säädöstekstien ymmärrettävyyttä ja muodostumista.
Kotuksen sivuilla on myös lyhenne-, pilkku-, sana-, sekä slangitestit. Pärjäsin lyhennetestissä todella heikosti ja sain vain 5/12 pistettä. Pilkkutesti meni taas hyvin ja sain täydet pisteet. Testit ovat siis melko hankalia, eivätkä kovin hyvin sovellu perusopetuksen käyttöön.
Kotuksen sivuilta löytyy myös sukunimien taivutusohjeita, joista on viime aikoina ollut puhetta. Pääsääntönä on, että sukunimet taipuvat kuten vastaavat yleiskielen sanat. Esimerkiksi Rove taipuu seuraavasti:
| yksikkö | monikko | |
|---|---|---|
| nominatiivi | Rove | Ropeet |
| genetiivi | Ropeen | Ropeiden t. Ropeitten |
| partitiivi | Rovetta | Ropeita |
| allatiivi | Ropeelle | Ropeille |
Kielipolitiikka tarkoittaa kielten suhdetta yhteiskuntaan. Esimerkiksi lait ja asetukset liittyen oikeuteen käyttää omaa äidinkieltään on kielipolitiikkaa. Edellä mainittu liittyy kielen statukseen. Korpukseen kuuluu sen sijaan kielen sisäisiin asioihin liittyviä asioita, kuten tietyn sanan vakiinnuttaminen yleiskieleen. Kotuksen kielipoliittiseen toimintaan liittyy sekä statukseen että korpukseen liittyviä kysymyksiä.
Yritin myös löytää kielitoimiston sähköisiä sanoja, mutta en niitä muutaman minuutinkaan jälkeen kotuksen sivulta löytänyt. Joten viimeiseen kysymykseen en löytänyt vastausta.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Huomasin vasta, että viimeinen blogikirjoitus melkein unohtui. Tehtävä oli pohtia kielioppitunnin (tai -kokonaisuuden) rakennetta. Tarkoituksena oli myös liittää asia johonkin kieliopin sisältöön. Minun esimerkkini liittyvät sanaluokkiin. Sara esitteli tehtävänannossaan perinteisen kielioppitunnin vaiheet:
Motivointikeinoja sen sijaan löytyy. Tärkeimpänä on mielestäni kieliopin tuominen käytetyn kielen tasolle. Oppitunnin voi aloittaa tutkimalla oikeita tekstejä tai vaikkapa pohtimalla miten puhumme. Esimerkiksi sanaluokkia opetellessa oppijat voisivat itse aluksia pohtia, mikä sanoja yhdistää tai erottaa ja millaisiin ryhmiin ne voitaisiin luokitella. Jos kaikki kielioppisisältö tuodaan ylhäältä alas periaatteella listoina, sääntöinä ja ulkoaopelteltavana, ei ole mikään ihme, jos motivaatio katoaa.
Lisäisin motivaatioon ja tunnin aloitukseen ennakkokäsitysten kartoittamisen. Oppilailla on jo jonkinlainen käsitys sanojen taivuttamisesta, he saattavat ryhmitellä sanoja niitä omalla tavallaan tai soveltaa olemassa olevia sääntöjä väärissäkin paikoissa. Jos opettaja ei tiedä, mitä oppilaat ajattelevat opeteltavista asioista etukäteen, saattaa opetus mennä hukkaan ja oppilaat pysyvät ennakkokäsityksissään. Ennakkokäsityksiä pitää haastaa, kehittää ja pohtia. Sanaluokkien tapauksessa se onnistuu helposti esimerkiksi laittamalla oppilaat luokittemaan sanoja ja samalla kysellä perusteluita luokille.
Ilmiön esittelyssä pitää samalla tavalla aktivoida oppilaita pohtimaan ja miettimään. Oppilaat pohtivat ja ihmettelevät asioita mielellään, jos heille vain annettaan mahdollisuus. Kieli ja kielioppi on kuitenkin hyvin monimutkainen järjestelmä. Kuten Sarakin sanoi blogissaan: "Kieliopissa on kiehtovaa sen samanaikainen järjestelmällisyys ja järjestyneisyyden hajoaminen." Ilmiötä esitellessä tulee ottaa huomioon oppijoiden ikä ja taidot - joskus on paikallaan yksinkertaistaa ja kaikkia poikkeuksia ei tarvitse heti ottaa käsittelyyn. Sanaluokissakin aloitetaan verbeistä, substantiiveistä ja adjektiiveistä ja vasta myöhemmin siirrytään hankalampiin sanaluokkiin.
Usein sanotaan, että kertaus on opintojen äiti. Pitäisi kuitenkin sanoa, että vaihtelu on opintojen äiti. Samaa asiaa tulisi harjoitella usealla eri tavalla: yksin, ryhmässä, tehtäviä tehden, keskustellen, näytellen ja miksei vaikka laulaen. Näin harjoittemalla erilaiset oppimistyylit saavat mahdollisuuksia ja päästään toivottavasti syvemmälle ilmiön ymmärtämisessä, eikä vain opita tekemään tietyn tyyppisiä tehtäviä. Harjoittelussa on tärkeää varmistaa, että kaikki ymmärtävät keskeisimmät perusasiat ilmiöstä, koska muuten syventäminen menee hukkaan.
Syventämisellä voidaan tarkoittaa monta eri asiaa. Voidaan ottaa esiin poikkeustapauksia, liittää asia aiemmin opittuun tai laajempaan kokonaisuuteen tai harjoitella vaikeampia tapauksia. Sanaluokissa tämä voi tarkoittaa tarkastelua suhteessa muihin sanaluokkiin ja "vaikeampien" sanojen käsitelyä.
Arviointi liittyy kaikkiin vaiheisiin. Aluksi katsotaan, mitä oppilaat osaavat jo. Opetuksen aikana arvioidaan luokan edistymistä ja ohjataan oppimista sen mukaan. Lopuksi pitää tietenkin arvioida, oppivatko oppilaat ja täyttyivätkö asetetut tavoitteet.
- Motivointi
- Ilmiön esittely
- Harjoittelu
- Syventäminen
- Arviointi
Motivointikeinoja sen sijaan löytyy. Tärkeimpänä on mielestäni kieliopin tuominen käytetyn kielen tasolle. Oppitunnin voi aloittaa tutkimalla oikeita tekstejä tai vaikkapa pohtimalla miten puhumme. Esimerkiksi sanaluokkia opetellessa oppijat voisivat itse aluksia pohtia, mikä sanoja yhdistää tai erottaa ja millaisiin ryhmiin ne voitaisiin luokitella. Jos kaikki kielioppisisältö tuodaan ylhäältä alas periaatteella listoina, sääntöinä ja ulkoaopelteltavana, ei ole mikään ihme, jos motivaatio katoaa.
Lisäisin motivaatioon ja tunnin aloitukseen ennakkokäsitysten kartoittamisen. Oppilailla on jo jonkinlainen käsitys sanojen taivuttamisesta, he saattavat ryhmitellä sanoja niitä omalla tavallaan tai soveltaa olemassa olevia sääntöjä väärissäkin paikoissa. Jos opettaja ei tiedä, mitä oppilaat ajattelevat opeteltavista asioista etukäteen, saattaa opetus mennä hukkaan ja oppilaat pysyvät ennakkokäsityksissään. Ennakkokäsityksiä pitää haastaa, kehittää ja pohtia. Sanaluokkien tapauksessa se onnistuu helposti esimerkiksi laittamalla oppilaat luokittemaan sanoja ja samalla kysellä perusteluita luokille.
Ilmiön esittelyssä pitää samalla tavalla aktivoida oppilaita pohtimaan ja miettimään. Oppilaat pohtivat ja ihmettelevät asioita mielellään, jos heille vain annettaan mahdollisuus. Kieli ja kielioppi on kuitenkin hyvin monimutkainen järjestelmä. Kuten Sarakin sanoi blogissaan: "Kieliopissa on kiehtovaa sen samanaikainen järjestelmällisyys ja järjestyneisyyden hajoaminen." Ilmiötä esitellessä tulee ottaa huomioon oppijoiden ikä ja taidot - joskus on paikallaan yksinkertaistaa ja kaikkia poikkeuksia ei tarvitse heti ottaa käsittelyyn. Sanaluokissakin aloitetaan verbeistä, substantiiveistä ja adjektiiveistä ja vasta myöhemmin siirrytään hankalampiin sanaluokkiin.
Usein sanotaan, että kertaus on opintojen äiti. Pitäisi kuitenkin sanoa, että vaihtelu on opintojen äiti. Samaa asiaa tulisi harjoitella usealla eri tavalla: yksin, ryhmässä, tehtäviä tehden, keskustellen, näytellen ja miksei vaikka laulaen. Näin harjoittemalla erilaiset oppimistyylit saavat mahdollisuuksia ja päästään toivottavasti syvemmälle ilmiön ymmärtämisessä, eikä vain opita tekemään tietyn tyyppisiä tehtäviä. Harjoittelussa on tärkeää varmistaa, että kaikki ymmärtävät keskeisimmät perusasiat ilmiöstä, koska muuten syventäminen menee hukkaan.
Syventämisellä voidaan tarkoittaa monta eri asiaa. Voidaan ottaa esiin poikkeustapauksia, liittää asia aiemmin opittuun tai laajempaan kokonaisuuteen tai harjoitella vaikeampia tapauksia. Sanaluokissa tämä voi tarkoittaa tarkastelua suhteessa muihin sanaluokkiin ja "vaikeampien" sanojen käsitelyä.
Arviointi liittyy kaikkiin vaiheisiin. Aluksi katsotaan, mitä oppilaat osaavat jo. Opetuksen aikana arvioidaan luokan edistymistä ja ohjataan oppimista sen mukaan. Lopuksi pitää tietenkin arvioida, oppivatko oppilaat ja täyttyivätkö asetetut tavoitteet.
torstai 22. syyskuuta 2011
Sanaluokat.
Toisena blogitehtävänä oli miettiä, miten tunnistaa sanaluokat.
Sanaluokkien tunnistaminen riippuu siitä, pitääkö tunnistaa yksittäisen sanan sanaluokka kontekstissaan vai ilman kontekstia. Esimerkiksi pelkästään sanaa tuli on mahdoton laittaa vain yhteen sanaluokkaan. Se on joko verbi tai substantiivi. Vasta konteksti paljastaa, kumpi on kyseessä. (Tuli sammui. / Hän tuli kotiin.). Mutta mistä sitten tunnistin ilman kontekstia, että kyseessä on joko verbi tai substantiivi?
Verbi ilmaisee tekemistä, tapahtumista tai olemista. Suomenkielisenä tunnistan useimmat verbit automaattisesti. Kävelen, olet, avautuu, istutaan, ovat verbejä, koska ne ilmaisevat ja merkitsevät tekemistä tapahtumista tai olemista. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä ehto, koska yhtä automatisoituneena päässäni on tieto, että sanat kuten käveleminen, oleminen, avautuminen, istuminen eivät ole verbejä, vaan substantiiveja. No mistäs sen sitten tietää? Verbit taipuvat aika- ja persoonamuodoissa. Sepä ei substantiiveilta onnistu. Verbit voivat myös muodostaa lauseen yksinään (Kävelen.), mutta käveleminen tarvitsee tuekseen muutakin (käveleminen on mukavaa.)
Tästä päästäänkin seuraavaan sanaluokkaan, joksi valitsin substantiivin. Substantiivinkin tunnistan useimmiten automaattisesti. Koira, lompakko, ovi, rakkaus ovat substantiiveja, koska ne ilmaisevat asiaa tai esinettä. Niitä voi taivuttaa sijamuodoissa ja luvuissa (koira, koiralle, koirat, koirille) ja voidaanpa perään lisätä vielä omistusliiten (koirilleni). Lauseessa substantiivi voi toimia ainakin subjektina,objektina tai adverbiaalina. (Maalari maalasi talonsa kesällä.)
Mielestäni on tärkeää, että sanoja etsitään, tunnistetaan ja luokitellaan ennen kaikkea aidoissa tilanteissa, kontekstissaan. Lähdetään mieluiten liikkeille tekstien ja lauseiden sisältämistä sanoista kuin yksittäisistä sanoista. Tällöin päättelyn tukena voi olla myös lauseoppi ja konteksti. Konteksti on tärkeä. -lauseesta voi päätellä konteksti-sanan sanaluokan, vaikkei tietäisikään sen merkitystä. Sanan voi myös aina yrittää sijoittaa johonkin lauseeseen. Jos sana tarvitsee tuekseen verbin, ei kyseessä ole verbi. (kts. tehdä, tekeminen)
Ylipäätään tulisi oppilaiden kanssa pohtia, että sanat ja niiden sanaluokat eivät ole aina yksiselitteisiä ja niitä voi tutkia monella tapaa. Merkityksen pohtiminen on tärkeää. Verbejä voi esittää ja substantiivejä piirtää. Tällöin huomataan, että jotkut sanat ovat helpommin ymmärrettävissä omaan sanaluokkaansa kuin toiset. Koiran voi piirtää melko yksiselitteisesti, mutta rakkauden kanssa voi olla haastavampaa. Samoin kuka tahansa voi esittää verbin istun, mutta miten esittäisit sanat kuten tunnen tai koen. Kun sanaluokkia harjoitellaan ensimmäisen kerran, onkin hyvä tutustua ensin näihin helpompiin ja yksiselitteisiin sanoihin ja laajentaa siitä kohti haastavampia ja monitulkintaisia sanoja.
Sanan sanaluokan määrittää siis merkitys, taivutus ja käyttö. Oppilaaltakin voidaan kysyä näitä kolmea. Mitä sana tarkoittaa? Miten se taipuu? Miten sitä käytetään (esim. lauseessa)?
Sanaluokkien tunnistaminen riippuu siitä, pitääkö tunnistaa yksittäisen sanan sanaluokka kontekstissaan vai ilman kontekstia. Esimerkiksi pelkästään sanaa tuli on mahdoton laittaa vain yhteen sanaluokkaan. Se on joko verbi tai substantiivi. Vasta konteksti paljastaa, kumpi on kyseessä. (Tuli sammui. / Hän tuli kotiin.). Mutta mistä sitten tunnistin ilman kontekstia, että kyseessä on joko verbi tai substantiivi?
Verbi ilmaisee tekemistä, tapahtumista tai olemista. Suomenkielisenä tunnistan useimmat verbit automaattisesti. Kävelen, olet, avautuu, istutaan, ovat verbejä, koska ne ilmaisevat ja merkitsevät tekemistä tapahtumista tai olemista. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä ehto, koska yhtä automatisoituneena päässäni on tieto, että sanat kuten käveleminen, oleminen, avautuminen, istuminen eivät ole verbejä, vaan substantiiveja. No mistäs sen sitten tietää? Verbit taipuvat aika- ja persoonamuodoissa. Sepä ei substantiiveilta onnistu. Verbit voivat myös muodostaa lauseen yksinään (Kävelen.), mutta käveleminen tarvitsee tuekseen muutakin (käveleminen on mukavaa.)
Tästä päästäänkin seuraavaan sanaluokkaan, joksi valitsin substantiivin. Substantiivinkin tunnistan useimmiten automaattisesti. Koira, lompakko, ovi, rakkaus ovat substantiiveja, koska ne ilmaisevat asiaa tai esinettä. Niitä voi taivuttaa sijamuodoissa ja luvuissa (koira, koiralle, koirat, koirille) ja voidaanpa perään lisätä vielä omistusliiten (koirilleni). Lauseessa substantiivi voi toimia ainakin subjektina,objektina tai adverbiaalina. (Maalari maalasi talonsa kesällä.)
Mielestäni on tärkeää, että sanoja etsitään, tunnistetaan ja luokitellaan ennen kaikkea aidoissa tilanteissa, kontekstissaan. Lähdetään mieluiten liikkeille tekstien ja lauseiden sisältämistä sanoista kuin yksittäisistä sanoista. Tällöin päättelyn tukena voi olla myös lauseoppi ja konteksti. Konteksti on tärkeä. -lauseesta voi päätellä konteksti-sanan sanaluokan, vaikkei tietäisikään sen merkitystä. Sanan voi myös aina yrittää sijoittaa johonkin lauseeseen. Jos sana tarvitsee tuekseen verbin, ei kyseessä ole verbi. (kts. tehdä, tekeminen)
Ylipäätään tulisi oppilaiden kanssa pohtia, että sanat ja niiden sanaluokat eivät ole aina yksiselitteisiä ja niitä voi tutkia monella tapaa. Merkityksen pohtiminen on tärkeää. Verbejä voi esittää ja substantiivejä piirtää. Tällöin huomataan, että jotkut sanat ovat helpommin ymmärrettävissä omaan sanaluokkaansa kuin toiset. Koiran voi piirtää melko yksiselitteisesti, mutta rakkauden kanssa voi olla haastavampaa. Samoin kuka tahansa voi esittää verbin istun, mutta miten esittäisit sanat kuten tunnen tai koen. Kun sanaluokkia harjoitellaan ensimmäisen kerran, onkin hyvä tutustua ensin näihin helpompiin ja yksiselitteisiin sanoihin ja laajentaa siitä kohti haastavampia ja monitulkintaisia sanoja.
Sanan sanaluokan määrittää siis merkitys, taivutus ja käyttö. Oppilaaltakin voidaan kysyä näitä kolmea. Mitä sana tarkoittaa? Miten se taipuu? Miten sitä käytetään (esim. lauseessa)?
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Kielioppi.
Omat intohimoni olen aina löytänyt kirjallisuuden ja kirjoittamisen puolelta. Kielioppi on koulussa ollut helppoa, ehkä liiankin. Sen oppi nopeasti ja unohti kenties vielä nopeammin. En kokenut mitään suuria tuskan hetkiä, enkä toisaalta onnen tunteita. Kielioppi vain oli. Millä ja miten motivoisin siis itseni oppimaan ja vielä opettamaankin? Tämä blogiteksti on vastaus opettajamme esittämiin kysymyksiin, jossa hän haastoi meidät pohtimaan kieliopin opettamista.
Meillä kaikilla on omasta äidinkielestämme niin sanottu kielitaju. Kuulemme helposti, jos joku puhuu omaa äidinkieltämme oudosti tai "väärin". Jo ensimmäisen luokan oppilaat ovat oman äidinkielensä asiantuntijoita. Tämä tuntuu kuitenkin usein unohtuvan ja näemme pienet oppilaamme vain tyhjinä tauluina, joihin opettajan pitää maalata kieliopin termit, oikeinkirjoitus, lukeminen, kirjoittaminen ja melkeinpä koko kieli.
Oppilaan oma maailma ja kielitaju tulisi olla opetuksen lähtökohta. Tätä kautta huomataan myös varmasti, että tarvitaan myös yhteisiä sopimuksia ja se oma kielitaju ei olekkaan vielä valmis. Kielioppia tarvitaan, jotta voimme kaikki ymmärtää toisiamme. Kirjoitusvirheitä vilisevää ja kieliopillisesti outoa tekstiä on hankala lukea ja sanoman sijaan lukija kiinnittää huomionsa vain muotoon. Tässä on yksi syy opiskella ja opettaa kielioppia. Tämä "oikeakielisyys" tuntuu olevan myös oppikirjojen tärkein syy opiskella kielioppia. Sitä ei tule väheksyä, mutta sen ei pidä olla ainoa syy.
Kielioppi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden tutkia kieltä. Millaisista yksiköistä se koostuu? Mikä on sanan tehtävä? Miten eri muodot vaikuttavat sanomaan ja sisältöön? Kieli on kenties tärkein taitomme. Miksi siis emme tutkisi sitä? Kuten menemme oppilaiden kanssa metsään tutkimaan luonnon ihmeitä, tulee meidän syöksyä myös oman kielemme syövereihin. Kenties opettajakin oppii jotain uutta. Sillä kieli ei ole pysyvä järjestelmä, vaan uudet sukupolvet antavat sille oman mausteensa.
Meillä kaikilla on omasta äidinkielestämme niin sanottu kielitaju. Kuulemme helposti, jos joku puhuu omaa äidinkieltämme oudosti tai "väärin". Jo ensimmäisen luokan oppilaat ovat oman äidinkielensä asiantuntijoita. Tämä tuntuu kuitenkin usein unohtuvan ja näemme pienet oppilaamme vain tyhjinä tauluina, joihin opettajan pitää maalata kieliopin termit, oikeinkirjoitus, lukeminen, kirjoittaminen ja melkeinpä koko kieli.
Oppilaan oma maailma ja kielitaju tulisi olla opetuksen lähtökohta. Tätä kautta huomataan myös varmasti, että tarvitaan myös yhteisiä sopimuksia ja se oma kielitaju ei olekkaan vielä valmis. Kielioppia tarvitaan, jotta voimme kaikki ymmärtää toisiamme. Kirjoitusvirheitä vilisevää ja kieliopillisesti outoa tekstiä on hankala lukea ja sanoman sijaan lukija kiinnittää huomionsa vain muotoon. Tässä on yksi syy opiskella ja opettaa kielioppia. Tämä "oikeakielisyys" tuntuu olevan myös oppikirjojen tärkein syy opiskella kielioppia. Sitä ei tule väheksyä, mutta sen ei pidä olla ainoa syy.
Kielioppi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden tutkia kieltä. Millaisista yksiköistä se koostuu? Mikä on sanan tehtävä? Miten eri muodot vaikuttavat sanomaan ja sisältöön? Kieli on kenties tärkein taitomme. Miksi siis emme tutkisi sitä? Kuten menemme oppilaiden kanssa metsään tutkimaan luonnon ihmeitä, tulee meidän syöksyä myös oman kielemme syövereihin. Kenties opettajakin oppii jotain uutta. Sillä kieli ei ole pysyvä järjestelmä, vaan uudet sukupolvet antavat sille oman mausteensa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)