Sanaluokat.

Toisena blogitehtävänä oli miettiä, miten tunnistaa sanaluokat.

Sanaluokkien tunnistaminen riippuu siitä, pitääkö tunnistaa yksittäisen sanan sanaluokka kontekstissaan vai ilman kontekstia. Esimerkiksi pelkästään sanaa tuli on mahdoton laittaa vain yhteen sanaluokkaan. Se on joko verbi tai substantiivi. Vasta konteksti paljastaa, kumpi on kyseessä. (Tuli sammui. / Hän tuli kotiin.). Mutta mistä sitten tunnistin ilman kontekstia, että kyseessä on joko verbi tai substantiivi?

Verbi ilmaisee tekemistä, tapahtumista tai olemista. Suomenkielisenä tunnistan useimmat verbit automaattisesti. Kävelen, olet, avautuu, istutaan, ovat verbejä, koska ne ilmaisevat ja merkitsevät tekemistä tapahtumista tai olemista. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä ehto, koska yhtä automatisoituneena päässäni on tieto, että sanat kuten käveleminen, oleminen, avautuminen, istuminen eivät ole verbejä, vaan substantiiveja. No mistäs sen sitten tietää? Verbit taipuvat aika- ja persoonamuodoissa. Sepä ei substantiiveilta onnistu. Verbit voivat myös muodostaa lauseen yksinään (Kävelen.), mutta käveleminen tarvitsee tuekseen muutakin (käveleminen on mukavaa.)

Tästä päästäänkin seuraavaan sanaluokkaan, joksi valitsin substantiivin. Substantiivinkin tunnistan useimmiten automaattisesti. Koira, lompakko, ovi, rakkaus ovat substantiiveja, koska ne ilmaisevat asiaa tai esinettä. Niitä voi taivuttaa sijamuodoissa ja luvuissa (koira, koiralle, koirat, koirille) ja voidaanpa perään lisätä vielä omistusliiten (koirilleni). Lauseessa substantiivi voi toimia ainakin subjektina,objektina tai adverbiaalina. (Maalari maalasi talonsa kesällä.)

Mielestäni on tärkeää, että sanoja etsitään, tunnistetaan ja luokitellaan ennen kaikkea aidoissa tilanteissa, kontekstissaan. Lähdetään mieluiten liikkeille tekstien ja lauseiden sisältämistä sanoista kuin yksittäisistä sanoista. Tällöin päättelyn tukena voi olla myös lauseoppi ja konteksti. Konteksti on tärkeä. -lauseesta voi päätellä konteksti-sanan sanaluokan, vaikkei tietäisikään sen merkitystä. Sanan voi myös aina yrittää sijoittaa johonkin lauseeseen. Jos sana tarvitsee tuekseen verbin, ei kyseessä ole verbi. (kts. tehdä, tekeminen)

Ylipäätään tulisi oppilaiden kanssa pohtia, että sanat ja niiden sanaluokat eivät ole aina yksiselitteisiä ja niitä voi tutkia monella tapaa. Merkityksen pohtiminen on tärkeää. Verbejä voi esittää ja substantiivejä piirtää. Tällöin huomataan, että jotkut sanat ovat helpommin ymmärrettävissä omaan sanaluokkaansa kuin toiset. Koiran voi piirtää melko yksiselitteisesti, mutta rakkauden kanssa voi olla haastavampaa. Samoin kuka tahansa voi esittää verbin istun, mutta miten esittäisit sanat kuten tunnen tai koen. Kun sanaluokkia harjoitellaan ensimmäisen kerran, onkin hyvä tutustua ensin näihin helpompiin ja yksiselitteisiin sanoihin ja laajentaa siitä kohti haastavampia ja monitulkintaisia sanoja.

Sanan sanaluokan määrittää siis merkitys, taivutus ja käyttö. Oppilaaltakin voidaan kysyä näitä kolmea. Mitä sana tarkoittaa? Miten se taipuu? Miten sitä käytetään (esim. lauseessa)?

Kielioppi.

Omat intohimoni olen aina löytänyt kirjallisuuden ja kirjoittamisen puolelta. Kielioppi on koulussa ollut helppoa, ehkä liiankin. Sen oppi nopeasti ja unohti kenties vielä nopeammin. En kokenut mitään suuria tuskan hetkiä, enkä toisaalta onnen tunteita. Kielioppi vain oli. Millä ja miten motivoisin siis itseni oppimaan ja vielä opettamaankin? Tämä blogiteksti on vastaus opettajamme esittämiin kysymyksiin, jossa hän haastoi meidät pohtimaan kieliopin opettamista.

Meillä kaikilla on omasta äidinkielestämme niin sanottu kielitaju. Kuulemme helposti, jos joku puhuu omaa äidinkieltämme oudosti tai "väärin". Jo ensimmäisen luokan oppilaat ovat oman äidinkielensä asiantuntijoita. Tämä tuntuu kuitenkin usein unohtuvan ja näemme pienet oppilaamme vain tyhjinä tauluina, joihin opettajan pitää maalata kieliopin termit, oikeinkirjoitus, lukeminen, kirjoittaminen ja melkeinpä koko kieli.

Oppilaan oma maailma ja kielitaju tulisi olla opetuksen lähtökohta. Tätä kautta huomataan myös varmasti, että tarvitaan myös yhteisiä sopimuksia ja se oma kielitaju ei olekkaan vielä valmis. Kielioppia tarvitaan, jotta voimme kaikki ymmärtää toisiamme. Kirjoitusvirheitä vilisevää ja kieliopillisesti outoa tekstiä on hankala lukea ja sanoman sijaan lukija kiinnittää huomionsa vain muotoon. Tässä on yksi syy opiskella ja opettaa kielioppia. Tämä "oikeakielisyys" tuntuu olevan myös oppikirjojen tärkein syy opiskella kielioppia. Sitä ei tule väheksyä, mutta sen ei pidä olla ainoa syy.

Kielioppi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden tutkia kieltä. Millaisista yksiköistä se koostuu? Mikä on sanan tehtävä? Miten eri muodot vaikuttavat sanomaan ja sisältöön? Kieli on kenties tärkein taitomme. Miksi siis emme tutkisi sitä? Kuten menemme oppilaiden kanssa metsään tutkimaan luonnon ihmeitä, tulee meidän syöksyä myös oman kielemme syövereihin. Kenties opettajakin oppii jotain uutta. Sillä kieli ei ole pysyvä järjestelmä, vaan uudet sukupolvet antavat sille oman mausteensa.