Omat intohimoni olen aina löytänyt kirjallisuuden ja kirjoittamisen puolelta. Kielioppi on koulussa ollut helppoa, ehkä liiankin. Sen oppi nopeasti ja unohti kenties vielä nopeammin. En kokenut mitään suuria tuskan hetkiä, enkä toisaalta onnen tunteita. Kielioppi vain oli. Millä ja miten motivoisin siis itseni oppimaan ja vielä opettamaankin? Tämä blogiteksti on vastaus opettajamme esittämiin kysymyksiin, jossa hän haastoi meidät pohtimaan kieliopin opettamista.
Meillä kaikilla on omasta äidinkielestämme niin sanottu kielitaju. Kuulemme helposti, jos joku puhuu omaa äidinkieltämme oudosti tai "väärin". Jo ensimmäisen luokan oppilaat ovat oman äidinkielensä asiantuntijoita. Tämä tuntuu kuitenkin usein unohtuvan ja näemme pienet oppilaamme vain tyhjinä tauluina, joihin opettajan pitää maalata kieliopin termit, oikeinkirjoitus, lukeminen, kirjoittaminen ja melkeinpä koko kieli.
Oppilaan oma maailma ja kielitaju tulisi olla opetuksen lähtökohta. Tätä kautta huomataan myös varmasti, että tarvitaan myös yhteisiä sopimuksia ja se oma kielitaju ei olekkaan vielä valmis. Kielioppia tarvitaan, jotta voimme kaikki ymmärtää toisiamme. Kirjoitusvirheitä vilisevää ja kieliopillisesti outoa tekstiä on hankala lukea ja sanoman sijaan lukija kiinnittää huomionsa vain muotoon. Tässä on yksi syy opiskella ja opettaa kielioppia. Tämä "oikeakielisyys" tuntuu olevan myös oppikirjojen tärkein syy opiskella kielioppia. Sitä ei tule väheksyä, mutta sen ei pidä olla ainoa syy.
Kielioppi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden tutkia kieltä. Millaisista yksiköistä se koostuu? Mikä on sanan tehtävä? Miten eri muodot vaikuttavat sanomaan ja sisältöön? Kieli on kenties tärkein taitomme. Miksi siis emme tutkisi sitä? Kuten menemme oppilaiden kanssa metsään tutkimaan luonnon ihmeitä, tulee meidän syöksyä myös oman kielemme syövereihin. Kenties opettajakin oppii jotain uutta. Sillä kieli ei ole pysyvä järjestelmä, vaan uudet sukupolvet antavat sille oman mausteensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti