Huomasin vasta, että viimeinen blogikirjoitus melkein unohtui. Tehtävä oli pohtia kielioppitunnin (tai -kokonaisuuden) rakennetta. Tarkoituksena oli myös liittää asia johonkin kieliopin sisältöön. Minun esimerkkini liittyvät sanaluokkiin. Sara esitteli tehtävänannossaan perinteisen kielioppitunnin vaiheet:

• Motivointi
• Ilmiön esittely
• Harjoittelu
• Syventäminen
• Arviointi

 Motivointi tuntuu nykyään olevan tärkeimpiä vaiheita opettamisessa. Kokemukseni mukaan iso osa oppilaista ei ole erityisen kiinnostunut kieliopista ja koko sanaan liittyy negatiivinen mielikuva tylsästä ja puuduttavasta pakertamisesta, jonka tarkoituskin on epäselvä. Voisinpa kertoa tähän helpon ja yksinkertaisen vastauksen, mutta sellaista tuskin on olemassakaan.

Motivointikeinoja sen sijaan löytyy. Tärkeimpänä on mielestäni kieliopin tuominen käytetyn kielen tasolle. Oppitunnin voi aloittaa tutkimalla oikeita tekstejä tai vaikkapa pohtimalla miten puhumme. Esimerkiksi sanaluokkia opetellessa oppijat voisivat itse aluksia pohtia, mikä sanoja yhdistää tai erottaa ja millaisiin ryhmiin ne voitaisiin luokitella. Jos kaikki kielioppisisältö tuodaan ylhäältä alas periaatteella listoina, sääntöinä ja ulkoaopelteltavana, ei ole mikään ihme, jos motivaatio katoaa.

Lisäisin motivaatioon ja tunnin aloitukseen ennakkokäsitysten kartoittamisen. Oppilailla on jo jonkinlainen käsitys sanojen taivuttamisesta, he saattavat ryhmitellä sanoja niitä omalla tavallaan tai soveltaa olemassa olevia sääntöjä väärissäkin paikoissa. Jos opettaja ei tiedä, mitä oppilaat ajattelevat opeteltavista asioista etukäteen, saattaa opetus mennä hukkaan ja oppilaat pysyvät ennakkokäsityksissään. Ennakkokäsityksiä pitää haastaa, kehittää ja pohtia. Sanaluokkien tapauksessa se onnistuu helposti esimerkiksi laittamalla oppilaat luokittemaan sanoja ja samalla kysellä perusteluita luokille.

Ilmiön esittelyssä pitää samalla tavalla aktivoida oppilaita pohtimaan ja miettimään. Oppilaat pohtivat ja ihmettelevät asioita mielellään, jos heille vain annettaan mahdollisuus. Kieli ja kielioppi on kuitenkin hyvin monimutkainen järjestelmä. Kuten Sarakin sanoi blogissaan: "Kieliopissa on kiehtovaa sen samanaikainen järjestelmällisyys ja järjestyneisyyden hajoaminen." Ilmiötä esitellessä tulee ottaa huomioon oppijoiden ikä ja taidot - joskus on paikallaan yksinkertaistaa ja kaikkia poikkeuksia ei tarvitse heti ottaa käsittelyyn. Sanaluokissakin aloitetaan verbeistä, substantiiveistä ja adjektiiveistä ja vasta myöhemmin siirrytään hankalampiin sanaluokkiin.

Usein sanotaan, että kertaus on opintojen äiti. Pitäisi kuitenkin sanoa, että vaihtelu on opintojen äiti. Samaa asiaa tulisi harjoitella usealla eri tavalla: yksin, ryhmässä, tehtäviä tehden, keskustellen, näytellen ja miksei vaikka laulaen. Näin harjoittemalla erilaiset oppimistyylit saavat mahdollisuuksia ja päästään toivottavasti syvemmälle ilmiön ymmärtämisessä, eikä vain opita tekemään tietyn tyyppisiä tehtäviä. Harjoittelussa on tärkeää varmistaa, että kaikki ymmärtävät keskeisimmät perusasiat ilmiöstä, koska muuten syventäminen menee hukkaan.

Syventämisellä voidaan tarkoittaa monta eri asiaa. Voidaan ottaa esiin poikkeustapauksia, liittää asia aiemmin opittuun tai laajempaan kokonaisuuteen tai harjoitella vaikeampia tapauksia. Sanaluokissa tämä voi tarkoittaa tarkastelua suhteessa muihin sanaluokkiin ja "vaikeampien" sanojen käsitelyä.

Arviointi liittyy kaikkiin vaiheisiin. Aluksi katsotaan, mitä oppilaat osaavat jo. Opetuksen aikana arvioidaan luokan edistymistä ja ohjataan oppimista sen mukaan. Lopuksi pitää tietenkin arvioida, oppivatko oppilaat ja täyttyivätkö asetetut tavoitteet.